Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen ikivanhojen aikojen suuruudesta.
— "Siitä asti", — jatkoi Rooland Viik — "olemme me tätä maata hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä vielä esi-isiemme lippu."
Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:
— "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta.
Viikinkipäällikkö ei koskaan luovuta laivaansa. Se menettää sen."
Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä, hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:
— "Oikein! Me seuraamme sinua."
Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt, kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.
Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:
— "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. Menetettyä laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei luovutettua. Suomen kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen väistyttävä maastansa."
Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan kauhuna ja sen rannikoiden herroina.