Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.
Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin Rooland oikeassa?"
Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin omille miehillensä:
— "Moorankivelle… Kyllä… Niin… Jos kenellä ei ole muuta menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole satamamaata toisella rannalla…"
Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana kaskitulena roihuvan maan keskellä…
Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän puhui:
— "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta muustakin kuin yksinomaan laista."
Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:
— "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan kansan omaan henkeen…"
Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti hänessä. Hän keskeytti: