— "Suomen kansan vapauden rihmat on leikattu poikki Moorankiveltä käsin… Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit. Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina Suomen mies oli maailman vapain ihminen."
Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti sitä näkyä, lausuen:
— "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies niiden vertaisena."
Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:
— "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta povestansa."
Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa, ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään, vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat niiden rautojen puristavan ranteitansa… näkivät niiden hankaaman vereslihan… He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina, vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta, joka oli sen oivaltanut ja osottanut.
Tarvas jatkoi tyynenä:
— "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta… Lippunsa likaa ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he itse…"
Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta: Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.
Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa. Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan itsensä häviöllä.