Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.
— "Se on meidän Tarvas", — murahti joku Taivaan miehistä. Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella perustuslaeista! — se oli monesta uskallettua… liikaa… se oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.
Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet. Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta polttavana. Rooland Viik puhui taas:
— "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä."
Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:
— "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava."
Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:
— "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan… Ja se aateli pettää joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon…"
Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.
Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja, viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.