Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen entistä.
Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä: Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli veneestä poistunut.
Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas, istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.
* * * * *
Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä, jotka lähtivät isiensä maasta karkotettuina…
Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna, lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.
Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä… viimeisen, mitä talossa oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:
— "Palaa pian terveenä takaisin!"
Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara. Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään valahti kyynel. Heidät oli syyttä reväisty kotoa ja siksi nousi katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.
Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin jääneet olivat vähemmän tehneet.