Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.
Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:
— "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin vihaisina.
Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:
— "Semmoisia te olette!… Murhaajia!… Kavaltajia!…
Pettureita!… Sala-ampujia!…"
Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli kaikkien mieliä. Hänen verensä oli ensimäinen veljesveren pisara, mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen kädellä…
Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen kaikista soista…
* * * * *
Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato: Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta, kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka valmistautui puhkeamaan.
Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen. Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia silmiä… Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä tuhansista suista vihanmyrsky: