— "Oikein!… Oikein!… Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — raivosi taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen tunteittensa suurilla siivillä.
— "Ei muuta, kuin kansa!… Ei muuta, kuin kansa!" — liekehti kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.
— "Ei muuta aatelia kuin kansa!… ei muuta Jumalaa, kuin kansa!" — kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen mahtaviin säveliin.
Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät hänessä: Nikolai… Paja… Nikitin… Pommi…
Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä. Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle, kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota. Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä…
— "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", — lausui joku kuulijoista.
— "Niin", — vastasi toinen. — "Mutta ne luonteet maksavat lukemattomien siveellisen sortumisen."
Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa… purki lapamatojansa… ei välittänyt sortumisista… söi armotta itseänsä ja todisti jonkun näkymättömän voimaa…
* * * * *
Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä…