Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille. Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa pesässä…
Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja tyttönen hyräeli:
"Ällös kuule,
mitä maailma luulee!
Sinä vaan elä emmi,
älä emmi, vaan lemmi!
Voithan antaa
eukon kieliä kantaa!
Älä usko sä heitä!
Lempi liittävi meitä."
Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat itkusta punertavat.
— "Noo!… Heitä nyt, Helga, itkut!… Älä sure joutavia!" — kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas rouva Esempion silmästä.
Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:
— "Enhän minä… Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta kun ne ovat niin raakoja… niin raakoja… niin sanomattoman raakoja… Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi…"
Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:
— "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua loukannut?"