Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:
— "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista…
Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään…"
Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:
— "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!"
Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään. Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä kaikkea ja kuiskasi:
— "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan, niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa…"
Rouva Esempio jatkoi:
— "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten… Vaikka eiväthän he siitä edes mitään tiedäkään…"
Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana, johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.
— "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" — kehotteli hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui siihen: