— "Niin… Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla, että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita… tai kuulee jotain juoruja minusta… Hän peruuttaa silloin testamentin…"
Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja… tulevaisuutta… kosijoita… rantakukkia… unelmia… ehkäpä pettymyksiäkin… Siitä johtui hänen mieleensä omat unelmat… Riuttalan ranta… Erkki… pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:
— "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä…"
Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento, joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön, kostaakseen sillä äidille, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine sääntöinensä.
Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset. Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui edelleen:
— "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi vihiä… Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia kielikelloja… Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin välejä sotkemaan… olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa…"
Huoneeseen ilmaantui joku musta… joku näkymätön… Ilmaantui aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno… hyvin hieno musta väri… Se laski siitä lattialle… hiipi kissana Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.
Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan rantakukkaa… ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä…
Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan. Hän riemuitsi jo itseksensä:
— "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan otan päänahan päinensä suortuvista… kun kerran on pää polvella ja veitsi kädessä, millä suortuvia ajella…"