Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:
— "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat…"
Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:
— "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen ei tarvita edes mitään kunniasanaa…"
Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla. Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja lausui, mieli kukkamaana:
— "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta… Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin oikeaa aatelia…"
Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä… Puheen katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:
"Kahvi kiehuu ja eukot kielikonttia kantaa. Mutta lempi ei ratkee, eikä sen paula katkee."
Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön ratoksi.
* * * * *