Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten istuneen maailman alusta asti.
Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä. Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen: vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.
Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa. Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.
— "Hei-li!" — huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää
Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:
— "Hah… hah… hah… haa!" — kiusoittelivat pojat, matkien Heilin naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:
— "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!… Tukkipoika se on, joka maasta ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu."
Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen. Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty elämän ilojen suuhun.
— "Nyt se suuttua tupsahti… Emmehän me sinulle nauraneet", — keskeytti Heili.
Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:
— "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa… Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät! Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!"