Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset katselivat uutta tulokasta äänettöminä.
— "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", — kiivastui Heili.
— "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden penikkakin… Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi, mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa… He-hei!… Meillä sitä aatelia ollaan…"
Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.
— "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" — kiivastui
Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena.
Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:
— "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä nuolaise, ennen kun tipahtaa!… Kansa se on joka on aatelia, ja sen viulut ne ovat voiman viuluja."
Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja lausui:
— "Mitä me siitä!… Se on niitä sosialisti-vimmatuita…"
Sarva yltyi yhä ja ylpeili:
— "Antaa olla vimmatuita!… Omia oksennuksianne me demokraatit olemme… Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut… Niin, niin… Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos porvarit olisivat älynneet olla riistämättä… Mutta riistäkää, pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu… Ja kerta sitä sanotaan, että: Stop!"