Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku heistä murahti:
— "Millähän sitä sinäkin sanot?"
— "Milläkö kansa sanoo?" — uhitteli Sarva. — "Kunhan käsirysy tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on aatelia!"
Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt kolme… Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.
— "Se on niiden tarvaalaisten syy… Nehän sen suututtivat", — murisi yksi joukosta.
— "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan… Sinähän olet jo heilumaan tottunutkin", — pisti siihen Katri tarvaalaisten joukosta.
Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen… Harhama tajusi sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:
— "Ah! Elämä on kaikenhäviö…"
* * * * *
Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä. Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.