Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää… äiti pukee lapsiansa puhtaisiin… mies siunaa vaimoansa… vaimo kiittää miestänsä viikon vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa… hymy huulilla. Se seuloi antimiansa… huolehti kotiväestä… jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin… puhtautta mieliin… sopua sydämiin…
Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko, josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. Siinä asiassa oli hän rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän pöydälle. Sitä rehellisyyttä ei hän voinut olla noudattamatta silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa ja siksi ei hän voinut tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä, kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon raatelemana.
Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se olevan aivan ehjä… joskus puuttui siitä jotain vähäistä… joskus kaikki… joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona…
Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina. Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän lakeuksille…
Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan pyynnöstä incognito. [Tuntemattomina.]
— "Tuloni kait oli Teille odottamaton", — puheli Anna Pawlowna ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.
— "Kyllä… Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli toivottua", — vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla valitulla sanalla ja kumarruksella.
— "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia… tämä odottamaton tulonne?" — kysyi Harhama, hetken puheltuansa.
Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:
— "En tiedä mistä päästä alkaa… Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja…
Olettehan kuullut kapinasta?"