— "Kyllä…"
— "No niin", — jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko itsensä… Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei kukaan tiedä."
Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa. Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana, elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä, purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä paljon entistä: yhteiset keinottelut… Hiiden myllyn hurjastelut… uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan. Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme, joka söi itseänsä.
Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla äänellä:
— "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua… Meitä ihmisiä johtaa Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on parasta… Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta…"
Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna
Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "Hänkin, joka on Jumalan
kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on Se
Hirviö… Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!"
Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:
— "Kyllä elämä on joskus julma…"
Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:
— "Ei se ole elämä… siinä on joku muu…"