— "No, menkää Te!… Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään unohtaa", — keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi loukkautuneena.
— "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin. Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta — kun tässä nyt taas tuli siitä puhe — että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja ne ovat…"
— "Nohan?" — keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.
— "Nämä kaksi!" — vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.
— "Mhyh!… Lyhyet ovat sitten lankanne… ulottuvat pari tuumaa peukaloanne pitemmälle!" — huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena. "Hullutuksia!… Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä jatkoksensa… Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!… Teissä asuu kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette. Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin… Mutta jätetään nyt tämä asia!… Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan… semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?"
Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.
— "Kyllä… On seuraa", — vastasi hän tuskastuneena. Anna
Pawlowna jatkoi:
— "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä yleensä, vaan sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne."
Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä tarkastellen:
— "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on niin suuri tekijä ihmis-elämässä… Se tekee monesta tavallisesta ihmisestä aatelisen."