Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:
— "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea…"
— "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä", — vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.
Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta, näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti, virkkoi hän lopuksi:
— "Niin… Mitä on sitten se oikea aateli?"
Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:
— "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte kysymyksellänne sanoa: että muka halveksitte aatelia… Kyllä minä ajatuksenne tunnen… En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla… Taas rypistätte otsaanne… Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita… Rypistelkää vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä… Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän aateliskaapunne… Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa kaapussa."
Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin, kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna kysyen:
— "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?"
Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena: