— "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän, niinkuin miesten asia. Minä itse puolestani Teitä kunnioitan ja rakastankin, ja juuri siksi olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen sijaan kylliksi vanha…"
Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas, nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena, ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:
— "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon, kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te, kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" — hän laski kätensä raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa kourissa. Minä tunnen elämän…"
Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi, peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä "mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.
Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa. Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi Harhama:
— "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?"
Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet. Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:
— "Elämä on Jumalan jauhinkivi… Se jauhaa oikean aatelin akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa… Se kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja puhdistaa koko kansan."
Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana myllynkivenä.
Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare, toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä erkani akanana oikeasta.