Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. — "Mitä on elämä? Mitä se on?" — uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä. Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: "Ego sum via illa, et illa veritas, et vita illa." [Minä olen tie, totuus ja elämä.]
Hän mietti hetken, mietti kaksi… Kaikki sumeni taas ja sumusta tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa tarkottaen:
— "Sinä elämä!… Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet syypää, että syytöntä loukataan… olet laittanut kaikkia hulluja sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä."
Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:
— "Hiiteen moinen Jumala!… Hirviö… Olematon variksenpelätti!"
Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:
— "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu… Minun seulani ovat omissa käsissäni…"
Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan, pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja esimerkki: se toinen aateli.
* * * * *
Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen ytimien läpi.