Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:
"Hän se kaikki polut aukoo, joilta kaunis kupla hohtaa. Hän ei lopu, hän ei taukoo. Jokahinen hänet kohtaa, joko juoksee taikka käy. Hän on aina, vaikk'ei näy."
Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä. Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana. Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka, taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.
Piru jatkoi saarnaansa:
— "Mutta ne, jotka eivät jaksa juoksemalla saavuttaa herramme palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä seisomalla. Katsokaa."
Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa… Ne soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä…
Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.
Piru osotti näkyä, selitellen:
— "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen seisomalla. Niin valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan kiviset polut…"
Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu: