Piru lopetti:
— "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!"
Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla, laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo. Elämä tarjoili armaita nisiänsä… viiniköynnös rypäleitänsä… puu hedelmiänsä… pensas marjojansa… ranta lämpöistä aaltoansa… Kaikki kutsui elämään… nauttimaan… huumautumaan… Kaikki avautui tytön sylinä… morsiamen vuoteena… elämän armaimpana.
Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes.
Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi…
— "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista suurin ja kiihkein. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", — selitti Piru.
Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana vartalossa.
Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:
— "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme polut ihmishengelle…"
Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:
"Kerjäläiset, kuninkaat sinä polvillensa painat. Edessäsi taivaat, maat taipuvat ja kumartuvat… Kaikki tanssii, kun sa soitat. Jehovan sa kohta voitat. Suuri olet, loppumaton, viisas, syvä, tutkimaton."