Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä tuulen varaan rakennettua…
Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata sen ystävyyden.
Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja vastasi:
— "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun suomalaista kansaa ei vielä ole… On vaan vierasta herrasväkeä ja suomalaista työväkeä. Kansa syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät yhdeksi…"
— "Mutta hävitetään se kahtiajako", — tarttui Harhama kiihkeästi.
— "Niin… Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" — virkahti Alkula.
Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle. Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana paossa…
Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin se ja sitä hän ei uskaltanut paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa…
— "Millä?" — toisti Alkula.
Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua: