— "Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse…"
Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui mietteissänsä:
— "Niin… Turhaahan meidän on yrittääkään elämää vastaan taistella… Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan…"
Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus. Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.
Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa ja puhui selitellen:
— "Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä maassa. Me emme ole enää tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös vuotanut ruotsalaisen veri…"
Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:
— "Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet…"
Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi. Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä äänettöminä kuunnellessa:
— "Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän… Meidän toimestamme on saanut teollisuus alkunsa… Meidän miehemme ovat myös johtaneet asioita vuosina 1808—1809, että saatiin perustuslain turvaama vapaus säilytetyksi… Me emme siis ole tässä maassa enää vierasta väkeä…"