Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan hiljaisuuden:
— "Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia, mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi…"
Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:
— "Gunnar!… Kuule, Gunnar!… Riipu sinä kansassasi, niin kuin minä sinun kaulassasi!… Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle… Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen. Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka… Ne värit sopivat niin yhteen… Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut ainoastaan suomalainen ja ruotsalainen veri, eikä venäläinen… Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!"
Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:
— "Kiitos, Gunnar!… Minä menen vähän huoneeseeni." — Sitten huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:
— "Ah, tätä ihmis-elämää!"
Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois tapahtumasta. Hän lausui:
— "Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät kansan turmioon…"
Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui: