— "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä… Kiitos että tunnet minut!"
Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä, raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä ja kuolemansa kysymystä.
Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä, silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui Harhamalle:
— "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme tietää!… Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat lastani… Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni kasvattaa."
* * * * *
Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa. Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja tomuinensa.
Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna, istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:
— "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset… Minä katsoin vähän aikaa ja ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' — sanoin minä, otin kiven syliini ja kannoin koreasti pois…"
Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:
— "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän 'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla…"