Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:
— "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut vielä niinä aikoina… Riitti vielä voimaa toisellekin antaa…"
Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta elämänviisauttansa:
— "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa… Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan… Se on toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan ja holhoomaan…"
— "Niinhän se on", — myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo jatkoi:
— "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa…"
Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:
— "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin… Minullakin on ollut joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä kovastikin puristaa… Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä…"
Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.
Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa: