— "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!…"

Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi. Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi, tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä, jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen itsensä työhön raskaan elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka elävät kansan taakkana.

— "Lopun tehkööt itse!" — lopetti hän mietteensä.

Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä. Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana puujumalaansa…

Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla. Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.

Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen. Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.

* * * * *

Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki, niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen, ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille. Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta, johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli, ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. Jotakin vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä…

Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle. Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia, jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen. Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat… Hän pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja…

* * * * *