Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina, tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.
Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät. Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja hän oli puhunut heille:
— "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan kamarasta kiskotte."
Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä, ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä, ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan. Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he ovat niitä oikeita herroja, he ovat niitä kansan ensimäisiä.
— "Tämä on sitä oikeaa puhetta", — lausui Ritavaaran Mikko
Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen
Aapo lisäsi:
— "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki toisten suuhun…"
Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella, ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä…
Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden, jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään, ovatko Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.
Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola, joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:
— "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella, vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti… 'Paremmin pitää kasvaa!' sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella… Niin purki lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää mene porokon kanssa tappelemaan", — lopetti hän kertomuksensa.