Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen: omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:
— "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun sitä taidolla puristelee… Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan tolkuttomasti pitelemään…"
Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:
— "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on tartuttava… Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä…"
Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:
— "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella väännettävä…"
Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:
— "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi… Ja mitä kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa… Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä…"
Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi… saivarteluksi… verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun, että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa: maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.
Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa järäytti työtä pyytäessään: