— "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut tarpeekseni tehdä työtä."
— "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", — oli hänelle vastattu ja osotettu ovea.
— "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois menemään", — oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.
Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat, Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit, ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten parissa.
Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä. Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi henkinen kukka.
* * * * *
Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.
Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti metsässä pakkasen vasama.
Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto. Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.
Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat, avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa. Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin. Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa tulihiilenä polttanut.