— "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä, jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi hyväksyä…"
— "Ja miksi ne eivät voi sitä hyväksyä?" — keskeytti Harhama. Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan, ulkonaisesti tyynenä:
— "Miksi ne eivät voi?"
— "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet… eivät ole tavallisia", — yritti Airola.
Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä, salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:
— "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."
Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.
— "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", — lausui Airola hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.
Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta. Hän lausui tyynen näköisenä:
— "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."