Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä houkuttelevampina.
— "Niin", — alkoi taas Airola rauhallisesti. — "Ymmärtäkää minua, herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"
Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on vaimoni. Nyt hän ei ollut koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja. Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta, jolla papit myövät verta… viinaa… petosta… Hän nousi ylpeänä, tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:
— "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"
Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen. Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:
— "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että he joutuvat häpeään."
Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:
— "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"
Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.
— "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" — huokasi rouva Esempio. Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä rohkeammin, aivan kuin uhmaten.