— "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti kierivä omena. Se ei voikaan jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin olisivat he saaneet sinun miekkasi käteensä", — järkeili Piru. Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:
— "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä. Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan…"
Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:
"Aseinasi kirkas kulta välkkyy, hohtaa, salamoi, niinä nousta hiekka, multa, sekä kivi, vesi voi. Missä sinusta on henki, sitä kukin janoaa, hän on silloin sulle renki, helyjäsi tavottaa."
Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean helahduksena.
Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.
Elämä on kovaa kivimäkeä…
Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen varrella asuva kansa.
Pohjola on voiman ja miesten maa.
Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan. Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki voimansa, jos mieli ehtiä perille.