Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:
— "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi muuttuu paratiisiksi… Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen onnenkukka-ulappasi."
— "En minä mitään kaipaa… Täällä on niin tyyntä ja onnellista sinun luonasi", — vastasi rouva Esempio.
Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.
* * * * *
Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita. Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.
Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän vatsaan.
Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne olivat lyhyet ja selvät… Ne kuuluivat: "Suomalainen kansallishenki peruskiveksi! Kansa eheäksi!"
Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan, kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.
Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun korvissa. Se kuului: