— "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet. Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan! Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä, eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"
Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.
Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu. Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas, itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa, koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä, kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita, salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita, ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.
Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee… Kunnianhimo roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi rihmaksi, joka häntä veti työhön.
Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan, joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä jumalanpalvelusta.
* * * * *
Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen taivaalla jo yöt läpeensä.
Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:
— "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa… Entinen jää aina tulevalle pellonhöysteeksi… Siksi se kasvaakin aina uutta, eikä koskaan lopu…"
Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi: