— "Niinpä se on… Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista homeista… Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen haudasta… Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti… Ei pääse milloinkaan elämästä pois…"
Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi harvasanaisena:
— "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän pellonhöysteeksi…"
Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta. Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" — ajatteli hän.
Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:
— "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä… Niille laitetaan juhlia ja niitä muistellaan… Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia…"
Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:
— "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi niille juhliakaan…"
— "Niin… Eihän sitä kunniaa kaikille riitä… Se on kallista, kuin kulta", — tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:
— "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa, että kuolee unohduksiin…"