Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin. Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta käsistänsä päästää, ei mädätä elämän tuntemattomana pellonhöysteenä.
Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:
— "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä… Se on toista, kuin itsensä kehuminen…"
— "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita joulujuhlia", — lisäsi Laurilan Aapo.
Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi, jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa. Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä jatkoi puhetta:
— "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä… Kun sattuisi syntymään uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!… Onkin näin kovin repaleina ja eripurainen…"
— "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen
Väinämöinen… Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä,
kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", — tarttui
Laurilan Aapo.
Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä. Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli, ettei ollut jo ennen ottanut seppelettä, joka näytti häntä odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti. Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:
— "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja… Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun, niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä… Se on laulamisen, niinkuin muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee nälkä… ihan viimeinen tiukka…"
— "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty…
Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi
Väinämöinen", — lisäsi siihen Peltovaara.