Timo nousi ja lopetti:
— "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua… Se on niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään kuolemaan… Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään…"
Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun. Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.
Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.
* * * * *
Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä. Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen keskustelun valossa.
Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana, tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.
Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika. Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä, Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:
— "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan johtamana… Jäi ehoksi, kun lähimme… Nyt on rikki revittynä… Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole itsekään omansa… Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin… Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle… Siitä päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa… Kovin on heikko kansa-parka, heimoriitojen repimä…"
Mielikki puhui surullisena: