— "Jäi metsä eloa täynnä… Joka kuuseen jäi orava, metso joka mättähälle, koppelo joka koivuun… Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi mustaksi kontioista… Nyt on metsä tyhjä… Eivät kävele karhukarjat kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla… Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?… Liekö mennyt vieraalle väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta…"
Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen poukamaa, ja lausui surullisena:
— "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on kaloista joki… Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki…"
Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:
— "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä… Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras… Ei ole enää heimo puhdas… Syntyy jo sekasukua…"
Ukko lausui lopuksi surullisena:
— "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa… Pelastus ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä… Nyt tarvitaan Väinämöistä… Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta, joukosta Kalevan kansan!…"
"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä, huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi…"
Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:
"Valitkoon uus' Jumala uuden suuren lauluniekan! Pidelköön häntä kivuissa, kärsimyksissä kovissa niin kuin matoa tulessa, kunnes laulaa suuren laulun, hätähuudon hirvittävän, särkemähän tomuksi mielet, että kirot kirpoavat pois mielen jäätymistä."