Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin, kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi tyydytyksensä.
Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat henkiset revontulet.
Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön. Kunnianhimo alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat jos vaan otat…" Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on neroa… Ole vaan rohkea!… Ole rohkea!… Ota ja syö!"
Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden voimien edestä pölynä.
* * * * *
Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa. Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta, kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.
Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon. Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan aateliksi.
Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa. Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina, maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt tarvitsivatko ne hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden edessä ja… Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen korskeana ja…
Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä.
Hän ylisti sitä… Hän puhui:
— "Kansalaiset!