"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on pahimpia:
"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."
Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita miellyttävän. Hän jatkoi:
— "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."
Hu-hui! — vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat puhujaa yhtenä silmänä.
— "Ne ovat meidän ajatuksiamme", — voi lukea kaikkialta.
Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!… Katso!…
Harhama jatkoi:
— "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa hartioillanne. Te olette ainoat oikeat herrat. Te kannatte painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille…"
Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän nosti sen maan ensimäiseksi… ainoaksi… kaiken luojaksi. Hän kumarsi sitä.