— "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä, missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista. Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."
Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.
Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä: Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:
— "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."
Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa kerjäläinen…
Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.
Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:
— "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen, että…"
— "No, hyvä toki!… Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää elää", — keskeytti toinen.
Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan vakavana: