— "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. Elämä on kovaa kivimäkeä… varsinkin näin köyhälle… Ei siitä tahdo saada millään urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."
Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat tosiksi…
Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä, salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen ainainen toveri: kuolema. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä luurankona, elämä viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä: hautaa kohti.
Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta: armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:
— "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan täyty…"
Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:
— "Se on kukistava papit… Se on hävittävä rotat ja sisiliskot elämän kivimäen koloista… Se on vapahtava kuolemanpelosta ja kaikesta…"
Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:
"Ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeimman kaiun saa."
Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän mietti: