— "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu saa korkeimman kaiun."
Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi. Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa kuuli ne sanat ensi kertaa, oli hän ajatellut, että hän kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli alkanut sommitella runoa.
Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta. Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös tuliroihuinen kunnianhimo … Ja se tunne sammutti jo kaikki epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.
Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:
— "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"
Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena kyvyistänsä:
— "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että minä olen heidän miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku…"
* * * * *
Pauhu kulki avaruudessa… Äärettömyyden osa puhkui suurissa synnytyskivuissa.
Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina… Äärettömyyden ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa… Tulisumu huusi tuskissansa… Sen hirmukierintä yltyi… raivostui… kiihtyi… Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin kourin… Se tappeli, kuin peto… Se piiskasi tulisiivillänsä puristelijaansa… Se ärjyi ja vapisi… ja huusi… ja raivosi… ja kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi… Se ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä… Kaksi luonnon suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman suurta sylipainia.