— "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" — keskeytti rouva Esempio, yhä vilkastuen. — "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta… ja jaloa… ja kaunista… Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee kenellekään vääryyttä… Ettekö Te sitä usko?"
— "Niin… No… Kyllä… Anteeksi!" — tapaili Harhama epäröiden ja tietämättä mitä vastata.
— "Minä sanon teille esimerkin", — huudahti taas rouva Esempio. — "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen, vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä… Rupesi ahdistelemaan saatavaansa ja… Äts!… Kerta hän sitten ajoi minut kiroten kotoaan pois jouluaattona, kun menin vieraaksi. Minä vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran auttaa'."
— "Vai niin!"—virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:
— "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät ole mitään… Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!"
Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja jatkoi:
— "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!… Minä sanon Teille siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille… Ätsh!" — huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan liikkeen.
Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä. Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain… Hän mietti kaikkea sitä, mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä. Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt kymmeniä tuhansia… Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti surulliselta… Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli rouva Esempion menneen elämän muisto: nykyinen elämä…
Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:
— "Niin… Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa…"