— "Voi… voi!" — nenitteli tyttö poistuessaan.

Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:

— "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat — jos niin saan sanoa — avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu… Vai kuinka Te ajattelette?"

— "Kenties!" — vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän: "Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista lapsista silti tule neroja."

— "Ei nyt kaikista", — myönteli rouva Esempio. — "Riippuuhan se myös vanhempien verestä ja lahjoista… Mutta ottakaa esimerkiksi Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys ja äiti vaa-aatimaton… vaatimaton maalaistyttö… Minunkin ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen… Senkin isän suku on samanlaista roomalaista aatelia… va-anhaa, vanhaa aatelia… niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa antiikkista ylimysverta… Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista talonpoikais-aatelia… Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän kanssa… Ja myöntäkää, että siinä on neroa!… Katsokaa!"

Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:

— "Kyllä!… Kyllä!… Aika siroja!"

Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin tavallisen ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa, lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa. Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana, kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus oli se tulisin hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:

— "Isä on suurempi minua."

Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli teostansa alkaa.