— "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman viisaus, niin tahdot", — todisti Piru.
— "Nainen", jatkoi Perkele — "on ajeleva pois Jehovan voiman suortuvat. Katsokaa!"
Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:
Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea ruusu kädessä… Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista, joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin jyrkänteeltä…
Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa… Kaunis Delila sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä… Hän vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi… Hän vakuutti ijäti itkevänsä, jos ei Simson palaisi… Hän vannoi päivät uhraavansa, yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen taivaansa: Simsonin sylin… Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä…
Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi… Hän antoi ruusun
Simsonille, sanoen:
— "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi… Jos ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni, uskollisuuteni, puhtauteni."
Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua… Hän katseli puhtaampaa… hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut Sorekin ojan kauniilla rannoilla… Hän katseli sen huulta… sen kauniita silmiä… sen hienoa hipiää… Hän tunsi sen poven paisuvan huounnasta… Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta… Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena haituvana… Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan…
— "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" — riemuitsi
Perkele.
Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.