Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin henkeä… Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa, eikä tiennyt Delilan täällä olevan…
Ilta tuli… Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain filistealaisten päälliköistä… Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja itse ottanut asian toimittaakseen…
Kaunis yö hämärsi… Filistealainen hiipi Simsonin majaan… Delila istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi hänet, ja nyt hän unohti ruusun… Hän muisti muuta… Ruusu putosi lattialle… Sen väri oli vielä muuttumatta… lehtikin oli vielä kuihtumatta, mutta hänessä muuttui jotakin…
Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta… Ei hän paennut vihollista… Hän istui ja odotti… Heikko vartalo värisi hieman… Se värisi pelosta… odotuksesta… ihastuksesta… Silmissä paloi tuli. Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin… kätkien jotakin… Filistealainen polvistui hänen eteensä… Hän värisi ja lämpeni ja hehkui… Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen edeltä… Mutta hän kätkeytyi miehensä vuoteeseen…
— "Tuulan kukka on puhennut heille", — iloitsi Perkele.
Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen lemmenkukka".
Hän lauloi:
"Sorekin kauniit aallot sekä rannat sun tähtesi mun lemmenkukkani ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi on sille kukkaselle muuttunut. Kuin pieni muuttolintu ajan tullen, keväisen lemmen maille ikävöi, niin kuihtumaton lemmenkukkaseni Sorekin kauniin puron rantamalla yöt päivät poimintaasi odottaa. Sinulle, niin kuin kukka auringolle, se uskollisna aina kukoistaa. Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo, tai uhrisavu pyrkii korkeuteen, muut kaikki unohtaen, niin mun lempein sun silmäystä;, aina odottaa, sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt, sen ainut ilo, päivänpaiste sen. Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat on lemmenkukkasellein syksynmaita ja päivät tuskaa, murheöitä yöt."
Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana, kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt… Simson kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä… painoi päänsä Delilan helmaan ja nukkui… Tuula hymyili ja katseli kaunista aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:
Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa… Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan harppua… Hän muisteli silloin menneisyyttänsä… Hän muisteli Delilaa… Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua laulua "Ikuinen lemmenkukka"… Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin ilkkuen… Simson tunsi äänen… raivostui… tarttui pedonvoimalla pylväisiin… Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui raunioiksi…