Perkele riemuitsi.
— "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun… Tuulan kukka kasvaa kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne naisesta juosta…"
— "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", — imarteli Raala.
Kuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella. Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär. Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha… Hän hymyili aurinkona, hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma… tyttöys tuoksusi ihosta… viattomuus silmän tummasta sinestä… Kaikki se oli yhteensä veripunaista…
Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä… Tyttö katsoi kainona maahan… ei totellut… ei tullut… Salomo lähestyi itse tyttöä… Tyttö pakeni arkana lintuna… Salomo polvistui tytön eteen, päässä Israelin kruunu… Tyttö pysyi äänetönnä… Salomo rukoili… Tyttö vastasi väristen:
— "Isieni usko kieltää minut uhraamasta sitä muille, kuin suurelle Molokille… Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä uhrata…"
Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille… kantoi häneltä parhaan uhrin Molokille…
— "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", — iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa keralla.
Kuvaus muuttui:
Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui: Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme… Polvi vilahti hunnun halkeamasta… taipui notkeana… kääntyi kauniina… Lämmin iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa… Silmissä kukki kiehde, katseessa raju lempi…